Tällä viikolla seisoin bussissa kahden noin 55-65 vuotiaan naisen takana. Ilmeisesti naiset olivat tuttuja ja viime kerrasta oli aikaa kun olivat nähneet. Toinen heistä kertoikin miehestään ja että kuinka tämä on todella sairas ja joutuu olemaan hoitolaitoksessa, itse kun joutuu olemaan vielä työelämässä. Miehellä ilmeisesti altzhaimeria ja jotain muuta mitä ei vielä ole pystytty diagnosoimaan. Kuulemma vuodessa mennyt niin huonoon kuntoon, ettei pääse edes ylös lattialta jos on sinne kaatunut. Toinen naisista tietenkin kauhisteli asiaa ja oli pahoillaan, mutta itseä jäi mietityttämään enemmän se että nainen kertoi miehensä olevan ”vain” 67 vuotias. 67 vuotias!? Eläkkeelläkään ole kerinnyt montaa vuotta olla kun sairaus on tullut ja vienyt, parhaat vuodet elämästään viettänyt töissä. Harvemminhan kai huonokuntoisuus ja sairaudet iskevät ihan niin nuoreen vanhukseen, mutta mitäs jos itselle kävisi samoin? Harmittaisi suunnattomasti se ettei elämässä ole muuta kerinnyt tekemään kuin töistä ja sitten kun ansaidut eläkepäivät ovat ajankohtaiset menisi vaikka muisti..

Nykypäivänä varhaiseläkkeelle voi jäädä 63 vuotiaana mutta yleinen eläköitymisikä on 65. Vanhemmaksikin tietysti saa jatkaa jos siltä tuntuu, mutta kukapa tahtoisi ainakaan kokopäiväisesti? Itse havahduin tästä kuulemastani keskustelusta sen verran, että aion kyllä nauttia elämästäni myös näinä ”parhaimpina” vuosinani. Töitä aion toki tehdä, mutta jos työttömyys taas joskus uhkaa aion todellakin nauttia siitä ajasta jolloin kerkeän tekemään kaikkea muuta kuin sitä työtä.

Naisten keskustelusta paljastui myös se että heillä on 2 lasta joista tytär vielä käy isäänsä katsomassa, mutta poika ei kuulemma enää pysty menemään. Tämä on todella harmillista! Jollain tapaa osaan kyllä ”kompata” poikaa, sillä olin melkein 7 vanha kun isäni ajoi pahan kolarin. Aivotoiminta oli vähän niin ja näin, äitini oli ainut kenet hän muisti. Siskoni oli tuolloin 12 vuotias ja pikkuveljeni 2. Itse en ainakaan silloin osannut ajatella asiaa, mutta toki näin jälkeenpäin harmittaa muistaa tuollainen asia. Kävimme kuitenkin monesti häntä sairaalassa katsomassa.

Ah, taas meinataan eksyä aiheesta :D mutta siis on todella harmillista että nykypäivänä ei tunnuta osaavan arvostaa omia vanhempiaan. Ei käydä katsomassa, oli sitten paikkana sairaala tai oma lapsuuden koti. Ei sillä että näin olisi pakko tehdä, mutta itse en ainakaan kehtaisi jättää äitiäni oman onnensa nojaan kun hänestä vanha tulee. Mieleen muistuikin uutinen kuinka lähellä lapsuuden kotipaikkaa oli vanhus löydetty muumioituneena asunnostaan. Uutisen mukaan hän oli ollut siellä jopa yli vuoden! C'moon kuinka kukaan ei vuoden aikana kaipaa omaa äitiään, ja jos tuntuu että jokin on hullusti niin tarkista asiaa!

Nyt kyllä rupeaa kiukuttamaan siihen malliin, että taidan jättää kirjoittamisen aiheesta tähän ja siirtyä parvekkeelle tupakille...

-chokmintt

Ps. Pitäkää huoli perheestänne, aina!